Vettä huutaa luonto, en minä. Mutta niin se vain kasteli läpimäräksi vaikka kävelymatkaa ei ollut viittäkymmentä metriä enenpää. Vanha tuttu juttu, ei tuota paljoa satanut viime kesänäkään mutta, minä osasin imuroida ne sateet niskaani. Roskiskeikkakin kastoi ihan kaikki vaatteet ja monta kertaa, naapurikin kerran kysyi että olinko jossakin uimassa.
Nyt vaikenen toviksi ja siirryn lukemaan mielenkiintoista lehteä jonka postipoika pudotti luukusta.
Hauskaa Vappua ja huomisella lämmintä vappu picniciä!
En nenääni juurikaan ulos tänään laittanut, asteita lämpimän verran mutta kova tulli ja ilman kosteus teki ulkoilmasta luihin ja ytimiin uppoavan kylmän. Parvekkeeltakin tulin sisälle pikapika vauhtia. Pieniä sadekuuroja on päivän aikana tullut. Yöllä heräsin pari kertaa kunnon sateen koputukseen, makuuhouneen ikkunaan ja ikkunapellile rummutti kovin. Lieneekö huomennakaan tarvetta ulkoiluun, epäilempähän sitä. Toki liikkuminen olisi ensiarvoisen tärkeää mutta, sekin vaatii inspiraatiota.
Ajankuluksi olen yrittänyt tehdä sukkaa, jostain syystä ei vain lanka halua mutkautua sukaksi. Keskeneräiseen huiviin en arvaa koskea, se on senverran painokas ja lääkäri kielsi käsityöt niin kauaksi aikaa kun tuossa olkapäässä on tuntemuksia. (ja taas tuli valivali mukaan)
Luonto kiittää vähäisestäkin vesi sateesta mutta, mökkiläinen Kanta-Hämeestä polvillaan pyytää enemmän vettä kun kaivosta vesi on vielläkin vähissä. Viime vuonna loppu kesästä vesi oli lähes kortilla, saunavedet haettiin autolla lähi järvestä jotta kaivovesi riitti päivittäiseen elämiseen. Sadetta heille toivon!
Taas on aika kun vehreys ulkona lisääntyy ihan silmissä, valkovuokko meri on kohta jo kukkinut ja muut kukat astuvat esiin. Antaisipa tuo selkä myöten, että pääsisi kävelemään lähi metsään ihailemaan kesän tuloa, mutta,,, No näillä mennään, hyvä kun pystyn tämänkin verran liikkumaan manun kanssa. Toki kärtyisäksi vanhaksi muoriksi siinä tulee kun bussissa pyöriä potkitaan ja lähes päälle kävellään. MurMur!
Tässä taas yksi kukkanen, Elielinaukiolla on siirretty linjan 40 pysäkkitolppa sivummalle mutta, on unohtunut paikata entisen tolpan paikka. Laitoin tuosta palautetta, koska koen sen vaaralliseksi. Ei aina kiireessä ole katse maahan sunnattu ja hupsista siinä olet nenälläsi tai nilkka nyrjähtäneenä. Tällä kertaa en itse siinä kompuroinut, onnistuin huomaamaan sen ajoissa.
Olkapää ei tykkää virkkaamisesta, vihoitellut yli kuukauden, maha ei tykkää särkylääkkeistä, närästää niin. Jostakin luin erään henkilön siirtymisestä keto-ruokaan ja oli kuulemma närästys hävinnyt. No enkös minäkin taas päätynyt edes vhh sapuskalle. mutta,, nyt minun närästys on hukkunut, ainakin kahdelta yöltä vaikka lääkkeitä olen popsinut.
Vhh, onko se terveellistä? No onko minun ruokailutavatkaan oikeaoppisia, hiilarihöttöä (vaaleeta leipää, pullaa, ei vihanneksia, ei välttämättä lämmintä ruokaa päivittäin) jos jotakin maistuu sitä suuhun periaatteella olen mennyt. Hiilarien vähentäminen/pois jättäminen on myös vähentänyt makeanhimoani. Saatoin yöllä koluta kaikki kaapit etsiessäni jotakin hyvää, joskus kiusasin naapuria että soitan yöllä hänen ovikelloa ja kysyn onko suklaata. No onneksi on viellä jäänyt tekemättä.
Yksi ongelma tässä on, minä en osaa/muista juoda vesivettä tarpeeksi! Vesipullo ei halua lähteä mukaani ulos vaikka se olisi siellä tarpeen. Nähtäväksi jää tuleeko tästä mitään.
Airfryer eli kiertoilmakypsennin, on siinä vain laiskan mummun oiva apulainenen! Kiitos miniäni joka laittoi pojan kauppaan kuultuaan haaveeni kokeilla tätä. Ei auttanut pojan nurinat, "on sillä äitillä nurkat täynnä noita leluja!" kauppaan oli mentävä ja äidille yksi lelu lisää, mutta, tämä ei ole lelu! Olen parin kuukauden aikana tehnyt maistuvaa ruokaa useammin kun viimeisen vuoden aikana yhteensä.
Ruoka valmistuu nopeasti, helposti, pikku annoksina, vähärasvaista ja mikä tärkeintä vähän tulee tiskiäkin. Tässä "uuniin" menossa broilerini paistipalat, löysin eilen kaupasta -50% maustamattomat palat, tänään laitoin marinadin, (mitä sinne menikään) ja kanapalat sekaan puoleksi tunniksi. Tämän näköisenä alkoi niiden matka kohti lautasta;
Rahalla sa ja hevosella pääsee, on vanha sanonta joka tuli mieleeni tuossa aamukahvia juodessani ja katsellessani tuota lumen määrää.
Olen syntynyt Hämeessä tiettömän tien takana, tien paikasta pidettiin tarkkaan huolta olihan ne karttaan merkittyjä mutta, ei tainnut olla mitään teiden hoitoon liittyvää ohjeistusta. Kirjoitan tässä mutu tuntumalla, en muista näistä tie asioista mitään ja kaikki joka ovat olleet tuolla tien käyttäjinä ja teiden huollosta vastaavina ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen. Kotiini oli matkaa maanteiltä noin kaksi ja neljä kilometriä, kummastakin suunnasta kilometrin matka kuraista ei edes kunnon kärrytietä, jalan siitä pääsi piennarta pitkin kumisaappaat jalassa.
Talvella liikkumista helpotti "tukkitiet" hevosten ja rekien tekemät, se oli juhlaa kun pääsi niitä pitkin kävellen, suksills tai potkukelkalla. Lunta 1950-luvulla oli paljon, lumilinnan tekokin onnistui tallomalla lunta, sillä tavoin syntyi hienoja kartanoita, ehkäpä pieniä kyliäkin.
Koulumatka lyheni puoleen kun pääsi hiihtäen järven yli, kevättalvesta tuli kiusaksi jäälle nouseva vesi joka paakkuunnutti lumen suksien pohjaan. Silloin käytettiin mutkan takana olevaa tukkitietä apuna, siellä saattoi joskus saada jopa hevoskyytiä matkan avuksi.
Katselin ikkunasta äsken naapurin isännän lumitöitä, siitä muistoni heräsivät tuohon yllä olevaan ja,, yhteen äidin kanssa tehtyyn kaupunki reissuun. olin varmaan noin kuusi vuotias silloin. Aamulla ikisin lähdimme puisen potkukelkan avulla kohti naapurikylän linja-autopysäkkiä ja siitä kaupunkiin. Puolen päivän maissa olimme jo kotimatkalla, oli hyvin kylmä ja sakea lumisade kovan tuulen kanssa. Ulkona olleen naapurin emännän kanssa vaihdettiin muutama sana; "Perkele, kolmeen kertaan olen tuon tie kaivole lapioinut, aina kun käännyn ympäri toinen pää on taas tukossa!" Lapsen korvaan tarttui tuo kirosana niin että sen vielläkin muistan. En toki ihmettele emännän karheita sanoja, heidän kaivo oli keskellä peltoa lähes puolen kilometrin päässä navetasta jonne vettä piti kantaa ja paljon. Heillä oli muistaakseni ainakin viisi lehmää ja nuori karja siihen lisäksi. Olihan siinä talossa hevonen ja kolme miesta mutta, rahaa tarvittiin sielläkin ja miehet hevosineen olivat päivät metsätöissä. Onneksi aika kultaa muistot, vaikka kyllä silmäkulma kostuu näitä muistellessa.
Vettä huutaa luonto, en minä. Mutta niin se vain kasteli läpimäräksi vaikka kävelymatkaa ei ollut viittäkymmentä metriä enenpää. Vanha tutt...
