Syöpä, Alzheimer tai moni muu sairaus hiipii hiljaa luo valitun ja tekee hänen luonaan tuhojaan, vihdoin mukaansa temmaten. Ei auta apu ihmisten, ei tieto-taito tohtoreiden, lähdettävä on!
Mutta miksi, miksi lähdöstä tulee niin rankka, ikävä jälkeen jääville?
Alzheimer veti suuntaansa, minä puoleeni, kuusi vuotta taistelimme voittajaa etsien. Viimeinen puolen vuoden aikana oli taudilla jo tiukka ote jonka väliin en enää mahtunut, toivoin kuitenkin viellä kaiken kääntyvän parempaan.
Miksi, miksi näin pitää käydä? Tiedän että hänellä nyt on hyvä olla, on poissa maalinen kipu ja tuska! Poissa on myös yleismaailmalliset pelot joita sota-ajan lapsi mielessään kantoi koko elämänsä!
Nämä sanat lähtivät ajatuksiini kiipeämään kun sain tiedon läheiseni puolison väsymisestä. Lohdutuksen sanoja ei suustani tahtonut löytyä,,, erakkona itse olisin toivonut että kukaan ei minua tule lohduttamaan, se sattui!
On niin vaikea keksiä sanoja joilla toista voisi lohduttaa. Omaisten suru on aina niin suuri vaikka pois meno voi olla sairastavalle helpotus. Ei enää kipua eikä huolta, mutta omaisille menetyksen tuskaa.
VastaaPoistaSude, kiitos kauniista sanoista!
VastaaPoista